maanantai 2. syyskuuta 2013

Turhautumisen turhaudus

Mo. Ja taas marmattamaan.

Iloinen ja malttamaton vastausten odottelija, muuttuu hetkessä vihaiseksi ja kiukkuiseksi. On taas se aika kuusta, kun sormet ja varpaat ristissä toivoisi, että kaksi viivaa tikkuun ilmestyisi. Ja ei. Noh, koska mieleni on taas maahan lyöty, voisko ne menkat oikeesti jo alkaa!

Koko kuukauden ollut kiltisti. Ovulointi päivänä vihjasin asiasta miehelle ja silleen. Sen enempää en ole itseäni ja muita kiusannut. Paitsi sanomalla, että kun menkat alkaa varaan ajan hierojalle, johon mies: tai jos plussaa. Sitten tuli kiertopäivä 28 ja kipuja ja menkkoja ei kuulu. Muita mielenkiintoisia ja tuttuja oireita alkoi ilmestyä: väsymys, jatkuva nälkä, hajut vahvana, korvat herkempiä, alaselkä ongelmia, tisut turvoksissa, selällä nukkuminen epämukavaa, jne. Viime viikolla siis aloin tutkimaan itseäni peilistä tarkemmin ja aloin taas toivomaan. Viime kieto oli 28 mittanen. Nyt mennään jo kiertopäivä 34.

Voisiko siis jo ne menkat alkaa. Ottaa niin päähän, kun ei osaa rauhottua, ennen kuin jompi kumpi vastaus tulee. Minä olen koko ajan odotellut menkkoja. Mieheni on aina korjannut, että plussaisipa. Siihen taas minä, älä toivo liikoja. Mitäs tässä nyt pitäisi alkaa tekemään. Vieläkös odotellaan viikko ja ihmetellään mitäs ***, vai yrittää lääkärin juttusille, et antakaas jo ne teijän lääkekoktailit, että kierto normalisoituisi ja voitais normi kierroilla vaavia yrittää. Taidan valita odottelun niin kuin aina.

Mutta oikeasti, ei tämä ole enää hauskaa. Keskenmenosta on kohta 5 kuukautta. Ei ole kivaa mennä keskustelupalsoille lukemaan, kun ihmiset hehkuttaa "heti tärppäs uudestaan", "meni yksi kiero ja sitten". Sitten on nämä ääripäät, jotka yrittävät monta vuotta. Olin ehkä liian optimistinen, kun olen miettinyt geenejäni. Äitin ei pahemmin tarvinnu muuta, kun ajatella asiaa ja humps vauva tulossa.

Onko asia näin, että kun on toivottua saada ensimmäinen, niin se on kaikista vaikein? Toinen ja kolmas jne. eivät ole niin vaikeita, koska sitä on jo täysin onnellinen ensimmäiseen, että jos ei sit enää tarppääkkään niin onhan jo se ensimmäinen ilahduttamassa ja värittämässä elämää.

Mjuuu, ei ehkä kauniisti sanottu, mutta nyt minua alkaa oikeesti masentaa. Me taidetaan miehen kanssa lähtee kuukaudeksi evakkoon, kaikesta. Viimeksikin se toimi (Japanin matka) niin miksi ei sit nytten. Ei tosin oo ihmeellisyyksii rahaa, mutta eiköhän sitä jotain keksisi. Työttömii nyt kun molemmat ollaan.

Moro. . .

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti