Olen siis herännyt tänään klo 6, koska mieheni heräsi siinä aikaisemmin lähteäkseen töihin, ja nyt (2h myöhemmin) vatsani hapottelee ja huutaa: "Anna sitä polttoainetta ja vähän äkkiä, tai aletaan syömään sinun lihaksia!" Joten haluan jutskailla syömistottumuksistani.
Olen ollut aina erittäin huono esimerkki syömisessä. Toisaalta juuret vie nyt kotopuoleen. Siellä ei ole ollut säännöllisiä syömisaikoja, joten olemme aikalailla syöneet silloin kun siltä tuntuu ja viimeistään silloin, kun on päivällisaika. Ja päivällisaika saattoi vaihdella klo 17-21. Aamiainen on aina maistunut, jos on ollut hyviä muroja tarjolla. Leipiä syötiin, jos oli oikein pehmeää vehnäleipää. Paitsi itse ihastuin ruisleipään, kun huomasin isän syövän sitä sunnuntai aamiaisiksi.
Lounas ollaan koulussa syöty ja jotenkin sitä ei koskaan lapsena ihmetellyt, miksi koulussa syötiin päivällisruokaa lounasaikaan. Kotona lounaana leipää yleensä. Joskus äiti paistoi pannukakkua tai lettuja. Ja joskus puuroa. Puuroissa vain se, että minä tykkäsin vain mannapuurosta, kun koulussa ei koskaan sitä puuroa saanut. Äiti teki mannapuurosta kaakaopuuroa, niin sitä sai olla aina kinuamassa.
Mutta juu, olen tottunut syömään miten sattuu, milloin sattuu. Pahimmillaan olen elänyt vain playkaakao juomalla, 2-4L päivässä. Tosin silloin oli masennusjakso menossa, en liikkunut sohvaa pidemmälle (siitäkin voisi kirjoittaa sitten joskus). Mutta tosiaan, en ole oppinut tuntemaan nälkää säännöllisin väliajoin kotopuolessa. Opin sen vasta, kun aviopuolisoni astui kuvioihin.
Rakas mieheni on opettanut minut syömään säännöllisesti, tai parhaansa mukaan yrittää. Edelleen lipsun ja jätän syömättä. Miehelläni on siis nopea aineenvaihdunta ja siksi hän tarvitsee säännöllisesti ruokaa tai hän vaikertaa, kuinka vatsa syö itseään. Hän pystyy syömään isoja annoksia ja kykenee kuluttamaan sen kaiken vain elämällä normaalia elämää. Näinhän ei minun kohdalla asiat toimi.
Koska kroppani on tottunut saamaan polttoainetta aina silloin kun tuntuu ja huvittaa, ei minun aineenvaihdunnassa ole kehumista. Silloin kun tsemppaan ja juon sen 2L päivässä ja sitten sitä juostaankin vessassa. Jos syön viikon "oikeaoppisesti", niin kyllä suolitoimintakin toimii hyvin. Mutta miksi tämän terveellisen tavan ylläpitäminen on niin vaikeaa?
Ai niin! Minä olen syönyt makeisia koko pienen ikäni, erittäin suurella ruokahalulla. Aina kun vain mahdollista. Aina kun vain pystyi joltain sisaruksiltani/vanhemmiltani salaa pihistää. Leivonnaiset, jäätelöt, limut. Nam nam nam. Ne eivät täyttäneet mahaa koskaan niin ettenkö olisi päivällisruokaa jaksanut syödä, mutta korvasi se välipalat, iltapalat, aamiaiset mennen tullen. Tänä vuonna on tosin tapahtunut ihme muutos: minun ei tee mieli niin paljoa enää makeaa. Syön edelleen, mutta en todellakaan niin paljoa, kun penskana tuli syötyä. Muistan, kun klaukkalassa oli vielä karkkikauppa nimeltä Namuakka. Siellä tuli poikettua koulupäivän jälkeen ja kulutettua kuukausirahoja. Joskus ostin puoltoista kiloa irttareita ja söin kilon ihan helposti. Kamala ajatus! Nykyään jumbo karkkipussin voisin syödä kokonaan, mutta siitä ei tulisi hyvä jälkioloa. Puolet pussista voin kadottaa massuun ilman pahaa oloa.
Ja sitten vihdoin päästään siihen, miksi aloin kirjoittamaan. Nyt kun jumpat on rullannu jonkin aikaa, huomaan että tarvitsen ruokaa. Minulla on nälkä. Mutta edelleen ajatus, että pitäisi mennä keittiöön tekemään itselleen ruokaa tuntuu kauhean vaivaannuttavalta. Kitkuttelen jonkin aikaa ja sitten mahdollisesti raahaudun keittiöön. Kyllä minä tiedän, että jotta alkaisi tämä paino tippumaan niin aineenvaihdunta on saatava terveelliselle pohjalle. Sitä polttoainetta tulisi saada 3h välein. Ympärysmittoja on minun "helppo" saada pienemmäksi, mutta paino on ollut iän ikuinen ongelma.
Toivottavasti sitä päivää ei koskaan tule, mutta sitten kun vaaka näyttää numeroa 90, luulempa että sitten olen aikamoisen hajalla. 100 jos tulisi joskus, lakkaisin varmaan nauttimasta elämästä, kunnes painaisin jälleen tämän verran kuin nyt. "Mikäs se maaginen numero nyt sitten on?", voisi joku nyt kysyä. Korkeimmillaan vähän ajan sisään olen nähnyt numeron 87. Ja olen siis 162 pitkä. Eli painoindeksi 33. Voi voi olen ylipainoinen. Mutta hei asialle voi tehdä jotain, jos niin oikeasti tahtoo.
Nuo ihmiset tuntuvat sanovan 2 asiaa: "Painonpudottaminen on helppoa, mutta ylläpitäminen vaatii elämäntapamuutoksen." ja "Painonpudottaminen on vaikeaa, mutta ylläpitäminen helppoa". Joten kummin se nyt on? Minä luulen, että se on vaikeaa joka tapauksessa. Vaatii aikamoista motivaatiota ja silleen. Mutta näin minä asian miellän. Aloita kroppa remontti jommastakummasta: ruoka tai liikunta. Sitten kun onnistuu toinen niin ota se toinen kaveriksi.
Tosiaan minä äidin kaa edelleen harrastetaan jumppia, joista mainitsin viime kuun postauksessa. Saa nähdä miten meijän käy, kun alkaa 30 päivä astangajooga. Silloin on jo pallojumppa niin katsotaan nyt jaksetaanko sen jälkeen joogaamaan alkaa. Jumpissa on todella kivaa, hiki virtaa ja tuntuu mukavalta. Venyttely on ihanaa. Lapsena en tykännyt venyttelystä. Enpä tiiä miksi en tykännyt.
Mutta tosiaan annetaan sitä polttoainetta kropalle. Läski painaa vähemmän kuin lihas, joten vaikka näännyttämällä saisi painon putomaan niin on luut ja energia aika loppu. Tämmöstä tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti