Hiips.
Väsynyt, vetämätön, outo fiilis on vallannut minut. Viime viikolla oli samankaltaista, mutta silloin olin paljon reippaampi. Maanantaina löysin itseni lattialla makaamassa kattoa tuijottelemassa. Enkös minä ollut vessaan menossa. Olin pyörtynyt.
Menin mieheni kanssa päivystykseen ja johan oli jono. Lapsipotilaita oli varmaan ennätysmäärä, joten jono mateli. Onneksi sain petipaikan, koska en millään olisi jaksanut istua penkillä 6-7h!!! HALOO?! 3 tunnin odottelun jälkeen tulivat ottamaan verikokeita. Myöhemmin selvisi että olivat epäilleet raskausmyrkytystä.
En ollut syönyt sitten aamiaisen ja nälkäkin jo kurni masussa. Emme tienneet saiko päivystyksessä syödä vai ei. Joten odottelimme, että jospa nyt kuitenkin kohta. Toisen auton parkkikiekon kiepautuksen jälkeen kysyimme hoitajalta saanko syödä. Hallelujah ja taivaat aukenivat. Mies haki sairaalan kahviosta sämpylät ja niitä nutustelemaan. Ja sit taas odotettiin. Nälkä vainosi edelleen, koska pikkusämpylä ei ollut täyttänyt masua.
Ja sitten lopulta, kun mies oli kolmannen kerran käynyt pyöräyttämässä kiekkoa ja kyyneleet olivat kerenneet kuivua, lääkäri saapuu vuoteelleni. Kaikki labrat olivat hyvät ja vikaa ei missään. 3 päivää saikkua ja moi moi. Kyselihän myös onko vuotoa tai mahakipuja. Se siitä sitten.
Kotiin meno oli hyvin outoa ja raivostuttavaa. Mutta entä se vauva!!! Voiko pieni hobittini hyvin? Söimme kiinalaista, koska päivystys reissu oli uuvuttanut meidät kokonaan. Konsultaatio äidin kanssa ja soittoa seuraavana päivänä neuvolaan.
Neuvolatäti kuunteli itkuni ja kertoi ilouutisen, että hänellä juuri peruuntui aika iltapäivälle, että pääsisinkö silloin. Kyllä kyllä! Uni ei ottanut tullaakseen, kun tahdoin niin kovasti päästä neuvolaan. Lopulta pääsin ja sydämeni murheen ja huolen vuodatin tutun neuvolatätini hellään huomaan. Hän lohdutti ja rauhoitteli. En olekkaan ensi neuvolakäynnin jälkeen ollut neuvolassa yli tuntia, mutta aika lensi. Kuuntelimme pikkuruisen sydänäänet. Suurta lohdutusta toi, vaikka sydänääniä aluksi ei hobitti tahtonut antaa, hänen rymyäminen ja laitteen pakoilu kertoi aktiivisesta masu elämästä. Sitten lopulta vaavi päätti luovuttaa ja antaa kuunnella rytmikkäät äänensä. Olin huojentunut.
Neuvolatäti oli aluksi harmillaan,ettei voisi yksin minulle loppu viikkoa saikuksi antaa, koska hoitaja ei voi määrätä lääkärinlausunnolle jatkoa. Voi onni ja siunaus, kun täti sanoi, menevänsä katsomaan olisiko lääkäri vielä paikalla. Aikaa meni ja hetken jo kerkesin ihmettelemään minne täti oli joutunut. Sieltä hän tuli paperi kädessä takaisin ja antoi minulle. Olin saanut loppuviikon saikkua! Ei sydän enää keveämmäksi voinut tästä keventyä. Mitä hymyilinkö? Olin niin onnellinen ja neuvolatäti todella ilahtunut, että näki minulla valoa.
Lähdin kotiin ja päästyäni hymyilin ja säteilin puolisolleni. Heiluttelin lappua ja pillahdin melkein itkuun. Uutta energiaa täynnä aloin pesemään pyykkiä, juoksutin chinchillat, neuvoin rauhallisesti miestäni, mitä ruokaa tänään hän tekisi. Jaksoin ripustaa ennen kuin menimme nukkumaan.
Ja haluan vielä sanoa, että minulla on ihana, hellä, rakastava mies! Kun tuli kysymään tarvitsinko apua ripustamisessa, sanoin että en tekisitkö lettuja. Ensi reaktio on tämä tuttu, en mä osaa. Mutta sitten meni etsimään reseptiä kirjasta, kun vakuutin sen olevan helppoa. Menin auttamaan ohjeen löytämisessä ja tunnollisesti teki ohjeen mukaan ja toi hiukka paksut letut syötäväksi. Kiitos muru <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti