Se kauan odotettu tarina

No ei sitä kauaa oo odotettu. Vaan 2 viikkoa. Olen siis jakaantunut ja tässä tulee meidän tarina.

20.7.

klo 7:22 olin valve ja unen rajoilla, mutta heräsin siihen että tuntui, että kohta tulisi sänkyyn. Minulla oli tyynyn päällä pyyhe ja laitoin sen haaruksiin, mutta liikehdintä pahensi tilannetta ja säikähdin, että miksi tätä en pystynyt pidättelemään. Nopeasti nousin ylös ja kyykistyin lattialle. Mitä tämä on? Kiikutin itseni vessaan ihmettelemään. Katse pöksyihin sai minut pohtimaan, että oliko tämä lapsivettä? Haaleaa vaaleanpunaista nestettä.

Laitoin pyyhkeen pesuun ja hain uuden pyyhkeen ja merkkasin epäilykseni ylös. Aloin googlettemaan lapsivettä ja hetkeä myöhemmin tunsin ensimmäisen supistuksen. Se alkoi selkäjomotuksena, joka siirtyi masun puolelle. Kun nousin kirjatakseni supistuksen, tunsin jälleen kastelevani pyyhkeen. Tämä vahvisti epäilykseni ja herätin puolisoni.

Soitin ensin sairaalalle, josta sanottiin, että jos supistukset eivät säännöllisty, tulisin vasta klo 18. He huomasivat, ettei minulta ole streptokokkia ole katsottu ja siitä sitten neuvotteli lääkärin kanssa, kuinka tulisi menetellä. Seuraavaksi soitin äidille ja kerroin, etten tulisi kirkkoon, josta heti arvasi mistä kyse. Kirkon jälkeen äiti ja isi tuli käymään jutskailemassa ja jakamassa viime hetken neuvoja.

Sitten alkoi ajan tappaminen. Kävin suihkussa. Ukon kanssa käveltiin kauppaan. Sairaalakassin pakkailua. Telakan asentelua autoon. Näin jälkikäteen olisi ehkä pitänyt enempi kävellä tai tehdä jotain muuta, mikä olisi jouduttanut avautumista. Otimme todella rennosti, koska näin minua oli neuvottu, että supistusten aikana ja välissä tulisi osata rentoutua.

Lapsiveden lorahtelu oli aluksi hyvin hauskaa ja aiheutti paljon naurukohtauksia, mutta sitten ei enää ollut kivaa, kun siteet eivät riittäneet imukyvyltä. Sitten oltiinkin pyyhe haaruksissa. Tosin ei sekään auttanut, kun puoliso ja pikkusiskoni naurattelivat minua ja silloin lorahteli. Supistukset alkoivat tihenemään klo 16 jälkeen. Vauva liikuskeli yllättävän paljon koko päivän ajan. Varmaankin aavisteli jonkin muuttuneen.

Kello tuli 18 ja me menimme sairaalaan. Ottivat käyrille ja ukon kaa ihmeteltiin, kun sydänäänet meni 110-180 välillä. Varmistivat, että vedet oli mennyt ja ottivat streptokokki näytteen, joka osottautui negaksi. Ihmettelin rauhallisuuttani, mutta parempi niin. Jos olisin hermoillut koko ajan niin mieheni olisi varmaan flipannu ;)

Sitten siirryttiin tarkkailuhuoneeseen. Odottelu oli ajoittain "mukavaa" eli jännittävää, kun ei tiennyt mitä tuleman pitää, mutta samalla se oli rasittavaa. Sitä kuunteli sitten muita synnyttäjiä ja naureskelin mieheni ilmeille, kun hän oli hieman huolissaan tulevan kivun määrästä. Käyrillä tuli oltua todella monta kertaa ja joka kerta ne muuttuivat vain epämukavimmiksi, koska n. 10min jälkeen toivoi, että saisi vaihtaa asentoa. Mitä pidemmälle synnytystä edettiin, sitä hirveämpää se oli, sillä supistukset tietenkin voimistuivat.

Päivä alkoi loppumaan ja supistukset olivat epämukavia. Kankkuuni tuikattiin petidiiniä, että voisin nukkua. Se tuli ihan puskista ja katselinkin silmät suurina epäuskosta ukkoani. Ei siinä, ihan toimiva aine, mutta neulat on neuloja.

21.7.

Aamuyöstä vielä toinen tuikkasu kankkuun ja unta palloon. Sen jälkeen supistukset oli jo sen verran voimakkaat, että enää en saanut tuikkasuja. Aloin jo pitämään niistä (kirjoitinko minä juuri noin!!). Ei se mitään, pääsin uiskentelemaan ammeeseen klo 5. Oh se oli ihanaa ja olisin viipynyt siellä ehkä pidempäänkin, mutta en kehdannut olla tuntia pidempään. Ja vihdoin edistystä oli tapahtunut. Kanava oli kadonnut ja kahdelle sormelle auki! Tässä päivässä oli paljon toivomisen varaa.

Vuorokausi vesien menosta tuli täyteen ja antibiootti tippana laitettiin käteen. Se oli ilkeän tuntuista ja aineen leviäminen tuntui vielä kamalemmalta. Lopulta siihen tottui, mutta pitkään koitin olla kättä käyttämättä ja liikuttelematta.

Äiti tuli auttamaan synnytyksen edistymistä. Menimme kävelemään sairaalaa ympäri ja harjoittelimme hengitys tekniikkaa, jolla supistukset vähän helpottuisivat. Tätä olinkin toivonut, että äiti pääsisi osallistumaan tähän prosessiin. Onneksi löytyi hyvä väli äitin visiitille ja mieskin taisi kaivata pientä hengähdystaukoa.

Kun vauvalle oli laitettu anturi päähän, huomasin että vauvan pää liikuskeli ja pyöriskeli, koska piuhakin liikkui. Se oli todella outoa, mutta tavallaan havahdutti todellisuuteen.

Supistukset voimistuvat, mutta edistystä ei tapahtunut. Klo 17 kävin suihkussa ja n. tunnin päästä siitä otin avuksi TNS laitteen, mutta siitä oli apua vain ehkä 10 supistukseen. Olisi pitänyt aloittaa laitteen käyttö aikaisemmin. Sähkölätkät laitetaan selkään ja siinä on erilaisia ohjelmia. Itse tykkäsin niistä, jotka eivät tauonneet ollenkaan, mutta lopulta supistukset olivat niin kovasti masun puolella, että oli turhaa kiusata itseään selän puolelta ja kärsiä supistuksista masun puolella.

20:00 juttelin kätilön kanssa vaihtoehdoista ja jäljellä oli enää akupunkitio ja epiduraali. Päätin, että jos kerran neuloja minuun tökitään niin mielummin epiduraali, joka vie kivun, kuin akupunktio jonka piti auttaa avautumiseen.

20:40 menimme synnytyssaliin ja 21:10 laitettiin epiduraali. Purskahdin itkuun sitä valmistellessa, koska ajatus neulasta selkärangassa pelotti. En voinut olla ajattelematta, että entä jos se ei heti meni oikein. No ensinhän se alue puudutettiin ja sitten vasta tökättiin. Kun lääke laitettiin, tunsin sen leviävän kylmänä litkuna rangan sisällä. 23:30 4cm auki. Kätilö suositteli nukkumista ja lopulta nukahdinkin.

22.7.

Kun heräsin (2:23), aloin tuntea painetta peräsuolessa ja sain lisää epiä. Alatutkimuksessa selvisi, että 7cm auki, mutta vielä unta palloon. Heräsin viimeisen kerran 4:05. Kätilö neuvoi menemään vessaan "kokeilemaan kakkaamista", koska valittelin paineen tuntua. Kätilöhän tiesi mistä oli kyse, mutta käytti minun tiedottomuutta hyvin tässä hyväksi. 4:30 olin vessassa ja minulta mitattiin kuume 38.2. Kyselin saisinko lisää epiä, mutta kätilö kehotti vain pusertelemaan.

Kun lopulta pääsin ylös pöntöltä, kätilö pyysi siirtymään sängylle, mutta en halunnut. Makaaminen oli hirveää, en halunnut enää kiinni käyrille. En kestänyt ajatusta pysyä paikalla, joten sain jäädä seisomaan. Kätilö kyseli tunnenko ponnistamisen tarvetta. Mikä se on? En ole koskaan synnyttänyt, joten miten voin tietää miltä se tuntuu? Kätilö kehotti tekemään ponnistelua aina kun supisti. No lopulta suostuin kipuamaan sängylle ja kätilö pääsi katsomaan tilanteen. 10cm! Nyt saa alkaa ponnistaa. Sukat laitettiin jalkaan, selkänojaa nostettiin ja minun tuli ottaa kiinni sukista.

Työ alkoi. Ja hui, että se oli pelottavaa ja kivuliasta. Ihan hullun kipeää! Pelkäsin repeämistä ja ponnistaessa jännitin reisiä. Kätilö yritti rentouttaa niitä, sillä kyllähän sen jälkikäteen tunsi jännittäneen. Paineen tunne kasvoi. Ihan hullua painetta! Sitten yllättäen minulle sanotaan, että pieniä ponnistuksia tai sitten ei ollenkaan. Se oli hullua, sillä silloin aika hidastui. Kaikki tuntui hirveältä. Mutta sitten pää oli ulkona. Napanuora oli pyörinyt kahdesti pään ympärille. Kätilö oli kutsunut avustavan kätilön paikalle ja he keskustelivat välilihan leikkauksesta, johon minä voihkaisin "Ei". Päätyivät kuitenkin leikkaamaan napanuoran. Loppu kroppa tuli kuin itsestään ulos, ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Ponnistus vaihe 2min.

Poika vauva oli ulkona 4:52, mutta oli väriltään kalvakan liila ja liikkumaton. Vauva vietiin pois virkistämöön. Olin tuolloin yllättävän rauhallinen. En kerennyt olla huolissani. Kätilö saatteli loppu jutut kuntoon. 5:20 pieni kääryle tuotiin luoksemme. Hän höpötteli meille jotain, josta itselleni tuli varmempi fiilis, että kaikki tulee menemään ihan hyvin. Hän antoi meille rohkaisevan hymyn, ennen kuin lähti lastenosastolle toipumaan.

Vauvalla oli hemoglobiini tippunut ja verenpaine matalalla. Syynä oli napanuoran leikkaaminen. 8:15 minut siirrettiin mammaosastolle ja siellä sitten vain odoteltiin, milloin pääsisi pikkumiestä katsomaan. Ja lopulta pääsimme 11:44.

Synnytys itsessään ei tunnu niin rankalta, kuin ramppaaminen lastenosastolla ja vauvan kanssa aloittelu. Tottakai fyysisesti se on paljon rankempaa, mutta henkisesti raskaampaa on opettelu tähän vauva-arkeen.