Pieni Hobitti painoi päänsä rintaani vasten, katseli hiljaa tuhisten eteenpäin ja sulki silmänsä. Seurasin tuota uinailevaa pienoista hetken aikaa ennen kuin nousimme yhdessä ja vein hänet omaan sänkyynsä nukkumaan. Sitten sain tämän ajatuksen.
Olen ihmetellyt tätä rakkauden määrää, mikä kasvaa päivä päivältä tätä pientä poikaani kohtaan. Sitä ei edes ymmärrä, kuin vasta kun tapahtuu edistysaskeleita tai pienoinen nukkuu. Me kaikki nukumme. Mieheni sanoo, että olen suloisen (ja mitä tahansa adjektiiveja tähän) näköinen kun nukun. Naama rypyt suoristuvat ja asento on kuin pienellä tytöllä.
Minulla on toinenkin ketä suuresti ihailen ja seurailen. Nuorin siskoni. Hän on nyt toisella luokalla ja on löytänyt näpsäkkään asenteen. Hän syntyi aikana, jolloin itse olin synkimmilläni ja itsetuhoisemmillani. Olin silti suuresti huolissani hänestä, kuinka hänestä pidetään huolta. Rakastetaanko häntä tarpeeksi? Olin silloin erittäin arvosteleva perhettäni kohtaa. En huomannut heidän haasteitaan vaan keskityin vajaavaisuuksiin.
Mutta siskostani kasvoi suuremmoinen pakkaus. Hän säteili aurinkoaan ja rakkauttaan elämään. Hän on iloinen ja tahtoo hyvää. Olimme viikonloppuna häissä ja katselin, kun hän tanssi äiti kanssa hitaita. Herkistyin kovin. Ajatus tämän pienen prinsessan omista häistään. Hän halusi saada morsiuskimpun kiinni kovin. Niin kovasti hän tahtoo naimisiin. Hänellä on jo näitä ihastuksia ollut.
Sitä tulee nykyään niin kovin herkistyttyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti